”Olisiko nyt aika kuunnella kuuntelijaa, lohduttaa lohduttajaa ja auttaa auttajaa?” hoitajien tunteita tutkineen empatia-analytiikkayhtiö NayaDaya Oy:n toimitusjohtaja Timo Järvinen kysyy.
Joulukuu 2004. Puhelin soi, näytöllä oli terveysaseman numero. En tuntenut pelkoa, en surua. Tunteet olivat poissa, en ollut läsnä. En suostunut kohtamaan käsillä olevaa hetkeä, vaikka tiesin, että puhelu sunnuntai-iltana tarkoitti ainoastaan yhtä asiaa.
”Nyt kannattaisi tulla pian”, levollinen ääni kehotti. En kyennyt hyväksymään, että oli kyse minuuteista. Soitin isälle ja lupasin hakea hänet. Etsin vaatteita, hapuilin eksyneenä ja tein lähtöä liian pitkään. Matka terveysasemalle on kuin musta aukko. En muista noista hetkistä mitään. Puhuimmeko vai olimmeko hiljaa?
Muistan vain, että tietyn huoneen ikkunassa näkyi himmennetty valo. Kävellessämme vuodeosaston ulko-ovelle ja nähdessäni hoitajan aavistus vahvistui varmuudeksi. Hoitajan kohtaamisesta muistan vain lämmön ja myötätunnon. Läsnäolon.
Kun astuin äitini vuoteen vierelle, todellisuus tuntui vieraalta. Hän oli kuollut ainoastaan joitakin minuutteja aikaisemmin. Äiti vaikutti nukkuvan. Hänen ihonsa oli vielä lämmin, mutta sydän ei enää lyönyt. Katsoin huoneen kattoa ja olin aistivinani äidin läsnäolon, joka leijaili pois kuin tuulen viemänä. Sillä hetkellä tunteet tulivat ja jalat pettivät alta.
Oli vaikeaa hyväksyä, etten ehtinyt äitini vierelle ikuisuuden äärelle, koska en ollut elänyt hetkelle. Kun vihdoin olin läsnä, oli jo myöhäistä – tajusin olevani polvillani äitini kylmenevän ruumiin äärellä.
En tiedä, miten olisin selvinnyt yksin. Isä oli paikalla, mutta olimme kumpikin omassa kuplassamme. Onneksi luonamme oli ihminen, joka oli pidellyt äitini kättä kuoleman hetkellä ja loi yhteyden hetkeen, jossa äitini silmät olivat avautuneet kirkkaiksi ja lopulta sulkeutuneet.
Tämä ihminen oli hoitaja, jonka ansiosta äitini ei kuollut yksin. Hoitaja, joka ei jättänyt minuakaan yksin. Hoitaja, joka antoi meille lahjan, läsnäolon, josta tajusin tuskin edes kiittää.
Elämäni varrella hoitajat ovat olleet läsnä pimeydessä ja valossa. He ovat lievittäneet kärsimystä, pelkoa ja surua. He ovat tuoneet lohtua, helpotusta ja toivoa. He ovat myötäeläneet ilon ja rakkauden hetkiä. He ovat jakaneet arkea ja juhlaa.
Tämä siunaus on tullut osakseni läheisteni kuolinvuoteilla, vanhusten hoitokodeissa, lasteni syntyessä, neuvolakäynneillä, päiväkodeissa, kolarin jälkeen ambulanssissa, leikkaussalissa, kuntoutuksessa, tähystyksissä, sydänfilmeissä, magneettikuvissa, rokotuksissa, verikokeissa, viisaudenhampaiden poistossa... Luetteloa voisi jatkaa, reilun 50 vuoden iässä on ehtinyt tapahtua yhtä ja toista.
Kun kävin syksyllä koronatestissä, johon pääsin vain muutaman minuutin odottelun jälkeen, hoitaja pyysi anteeksi, että olin joutunut odottamaan. Anteeksi? Olin lähes sanaton – yritin jollain tavoin osoittaa kiitollisuuteni ja toivottaa hoitajalle voimia raskaaseen ja tärkeään työhön, jonka rinnalla oma odotteluni tuntui täysin merkityksettömältä.
En usko, että omat kokemukseni hoitajista poikkeavat muiden ihmisten kokemuksista. Me kaikki päädymme tilanteisiin, joissa tarvitsemme hoitajia – kuuntelemaan, rauhoittamaan ja hoitamaan. Hoitajan läsnäolo on yhteiskuntamme peruskallio. Ilman hoitajia eläisimme korttitalossa, jonka ensimmäinen tuulenpuuska saisi romahtamaan.
Koronapandemian aikana hoitajat ovat joutuneet ennennäkemättömään ahdinkoon. Tutkiessamme SuPer-liiton kanssa hoitajien tunteita viimeisen puolen vuoden aikana olemme toistuvasti tunnistaneet pelkoa, pettymystä ja surua – kokemuksia, joilla on tapana saada ihmiset lamaantumaan ja luovuttamaan.
Kun peruskalliomme vapisee, mitä me teemme? Kun hoitajat horjuvat uupumuksen ja lamauttavien tunteiden alla, miten me reagoimme? Pidämmekö hoitajien voimia ehtymättöminä ja heidän läsnäoloaan itsestäänselvyytenä?
Vai olisiko nyt aika kuunnella kuuntelijaa, lohduttaa lohduttajaa ja auttaa auttajaa? Olisiko nyt aika hoitaa hoitajaa? Olisiko meidän muiden, koko yhteiskunnan, aika olla läsnä ja antaa takaisin ripaus siitä läsnäolosta, jonka suojassa olemme kohdanneet elämämme pahimmat ja parhaimmat hetket – jonka ympäröimänä synnymme tähän maailmaan ja täältä myös lähdemme?
Jokainen, jota on siunattu hoitajan läsnäololla, voi tehdä osansa. Kyse on yksinkertaisesti pysähtymisestä, todellisuuden kohtaamisesta, näkemisestä ja kuulemisesta. Hoitajien puoleen kääntymisestä, omien tarpeiden unohtamisesta, olemisesta toista ihmistä varten. Läsnäolosta.
Tänä jouluna, poikkeuksellisten vaikeuksien keskellä, jokainen voi tehdä osansa. Jos tartumme hoitajia kädestä, peruskalliomme kestää. Selviydymme koettelemuksista entistä vahvempina. Jos emme päästä hoitajista irti, voimme kohdata myös tulevat kriisit luottavaisin mielin.
Tarjoan jokaiselle yksinkertaisen tavan osallistua. Digitaalisesti verkottuneessa maailmassa kollektiivisen yhteyden luominen on helpompaa kuin koskaan. Ei tarvita muuta kuin hetki aikaa ja läsnäoloa.
Jos haluat olla osa suomalaista peruskalliota, jaa missä tahansa blogissa, verkkopalvelussa tai sosiaalisen median kanavassa jokin henkilökohtainen kokemuksesi hoitajan läsnäolosta. Tarina voi olla lyhyt tai pitkä – yksikin lause kiteyttää kokemuksen ja kiitoksen, jonka unohdamme liian usein.
Käytä aihetunnistetta #HoitajanLäsnäolo, niin voimme lukea toistemme kokemuksia ja ymmärtää entistä paremmin, miksi emme tule toimeen ilman hoitajan läsnäoloa, lahjoista suurinta.
Vuosi on ollut ankara muillekin kuin hoitajille. Uskon että kokemusten jakaminen ja läsnäolo voimauttaa meitä kaikkia.
Omasta ja tiimini puolesta kiitos hoitajat – ja kiitos kaikille, jotka ovat läsnä hoitajille!
Turvallista ja Rauhallista Joulua!
Timo Järvinen, CEO & Co-founder, NayaDaya Oy
Puh. 040 505 7745, timo@nayadaya.com
NayaDaya on suomalainen empatia-analytiikkayhtiö, joka tutkii tunteita, käyttäytymistä ja osallisuutta ilmiöiden ja brändien yhteydessä. Tavoittelemme yhdessä asiakkaidemme kanssa kestävää muutosta datan, analytiikan, empatian ja vastuullisen vaikuttamisen avulla. Metodimme perustuu tieteelliseen tutkimukseen ja algoritmiin. Lisätiedot: https://www.nayadaya.com